Poika juosta viiletti metsänrajaa, jonka tumma silhuetti nousi ja laski hänen silmissään kunnes muuttui lopulta aavaksi valkoiseksi peltoaukeaksi. Pojan hengitys tiheni ja valkoinen huurupilvi purkautui hänen suustaan jokaisella uloshengityksellä.
Lumista lakeutta näytti jatkuvan jonnekin äärettömyyteen, josta se ponnahti takaisin tummana taivaankantena. Pojan katse vilahti taivaalle, joka lähetti takaisin jo parin iltatähden sykkivän vilkutuksen.
Kovassa pakkasessa lumi pöllähteli ja narskui hänen monojensa alla.
- Vielä vähän matkaa..kohta..kohta!
Poika syöksähti sisälle kartanon hämärään hevostalliin, jossa pojan mielestä oli suloisen lämmin. Kaikkien neljän hevosen päät kääntyivät katsomaan ovelle Yksi niistä hirnahti yllättäen auki lentävän oven säikäyttämänä. Poika haistoi tallin kosteassa ilmassa vahvan hevosen tuoksun.
Mies heitti juuri kauroja hevosten eteen, tuo mies, joka oli niin vieras ja outo, mutta joka pojan mielestä oli kuitenkin kuin vanha tuttu. Sanaakaan he eivät olleet koskaan vaihtaneet, mutta miehen tuttuus oli jotenkin hänen lempeässä katseessaan, tavassaan käsitellä hevosta: taputti aina välillä ja puhuikin eläimelle jotain, mistä poika ei saanut mittän selvää. Mutta ehkä eläimet ymmärsivät. Ei poika pelännyt, vaikka häntä oli varoitettu kartanon kahdesta sotavangista.
Vilunväreet puistattivat pojan ruumista. Pojasta tuntui kuin mies olisi syrjäsilmin pannut merkille senkin. Tallin ikkunat olivat läpijäässä.
Vähän aikaa katseltuaan poikaa alkoi nukuttaa tallin lämmössä ja hän lähti minkä kintuista pääsi viilettämään taas halki jäätävän valkoisen peltoaukean. Pakkasviima poltti kasvoissa ja sormissa. Tumman metsän suojassa oli jo lämpimämpää. Puiden takana vilkkui kellervä valo, joka häipyi välillä kuin hyppien juoksevan pojan silmissä kumpareiden taa kunnes ponnahti näkyviin suuren lumisen kuusen takaa. Pieni alamäki vain ja hän oli kotipihassa. Ovi auki, kiinni. Poika juoksi hetken vielä tuvassakin ja syöksähti kuuman hellan äärään toivoen äidin jo saaneen tuoksuvan ja höyryävän puuron valmiiksi.
- Vilho, otahan heti puuroa, että lämpenet!
Äidin sydäntä kouraisi hänen katsellessaan kylmästä hytisevää poikaansa. Lempeästi hän moitiskeli tätä lähtemisestä ulos enää koulusta tulon jälkeen, vaikka hyvin tiesi, ettei tämä kuitenkaan malttaisi jäädä sisälle. Samalla hän kuumeisesti mietti, mistä voisi saada kangasta, josta ommella pojalle lämpimän takin.
Sitten hän teki vastentahtoisesti päätöksen: huomenna olisi lähdettävä kartanosta kysymään, olisiko emännällä kangasta. Muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Mutta vaikka olisi, antaisiko hän.. Oli mentävä heti, kun Vilho tulisi koulusta.
Kaiken iltaa äiti pohti huomista päivää, kartanoon menoa ja sitä miten hänen tulisi asiansa emännälle esittää. Entä jos isäntä on paikalla? Silloin olisi kai turha toivoa saavansa mitään. Äiti puheli pojalle hajamielisen tuntuisesti. Hänen levottomuutensa säteili poikaankin, joka koulutehtäviään tehdessään vähän väliä unohtui touhuamaan jotain muuta. Vihdoin koitti Vilhon nukkumaanmenoaika. Äiti tiesi, ettei itse pitkään aikaan nukkuisi, mutta sammutti kuitenkin lampun, ettei öljyä suotta kuluisi. Puolikuun valo paistoi sisään ikkunasta niin, että huoneessa näki helposti liikkua.
+++++++++
Äidille oli helpotus nähdä, että Vilho nukahti. Hän purskahti hiljaiseen itkuun ja kätki kasvonsa esiliinaansa. Hän itki huomisen kankaanpyyntömatkan aiheuttamaa jännitystä, mutta samalla tunteen ryöpyllä myös kaipaustaan miestään ja lapsiaan kohtaan. Onni oli kuollut alkukesästä tuberkuloosiin. Pari kuukautta sitä ennen oli kaksi lasta peräkkäin aivan pieninä menehtynyt hinkuyskäkohtaukseen. Onneksi Aila-tytär oli päässyt talveksi tätinsä luo hoitoon joen toiselle puolelle, josta koulumatkakin oli paljon lyhyempi.
Lopulta äiti sai niistetyksi nenänsä. Hän seisoi vielä kauan ikkunan edessä näkemättä kuitenkaan ulkona kumottavaa täyttyvää kirkkaalta pakkastaivaalta loistavaa kuuta. Mielessään hän oli jossakin kaukana menneisyydessä. Välillä syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan. Jokainen huokaus oli kuin lohduttavaa balsamia hänen riutuneelle sielulleen. Vähitellen väsymys voitti ja äitikin hiipi pimeässä vuoteeseen.
++++++++
Äiti nukahti syvään uneen ja aamupuolella yötä hän näki unta, että kirkas valo laskeutui hänen luokseen. Hän tunsi voimakasta iloa kuin ei koskaan ennen. Valon kirkkaus alkoi himmentyä niin, että hän alkoi erottaa siinä ensin miehensä kasvot ja sitten hänet kokonaan. Onni näytti nuoremmalta ja vielä komeammalta kuin hän oli ollut nuoruutensa päivinä ja hänellä oli värikkäät kauniit vaatteet kuin hän olisi ollut joku ruhtinas.
- Onni! Äiti sanoi.
Onni alkoi puhua:
- Älä Aili sure, äläkä anna huolten painaa sinua! Minulla on niin hyvä olla ja lapsetkin ovat onnellisia. Heistä on tullut täällä terveitä ja vahvoja. Kaikki lapset tulevat tänne. Minäkin ennätin selvittää asiani Jeesuksen kanssa. Lue sieltä Raamatusta!
- Onni, täällä on kova pakkanen, eikä Vilholla ole lämpöisiä vaatteita. Pelkään, että hänkin saa..sen..yskän!
ja vauva syntyy pian!
- Älä pelkää, pian saat Vilholle avun..huomenna! Siellä on Jumalan enkeli, joka auttaa! Vilhosta tulee hyvä mies ja samoin pian syntyvästäkin pojasta.
Samassa äiti havahtui unestaan ja silmäili hämmästyksissään pimeää tupaa. Hän toisteli miehensä nimeä kuin ei olisi halunnut unensa haihtuvan. Mitä hän sanoikaan.. että hänellä ja lapsilla on hyvä olla.. että Vilholle tulee apu huomenna. Syntyvä lapsi on poika ja pojista tulee hyviä miehiä..
Äiti tuskin nukkui loppuyöstä, torkahteli vain ja nousi hyvin aikaisin laittamaan Vilholle koulueväitä ja aamupuuroa.
Aamulla poikaa kouluun laittaessaan äiti oli syvissä muietteissä vaikkakin yritti peittää sen niitä näitä jutellen. Kun Vilho otti vihdoin repun selkäänsä ja käännähti ympäri, oli hän jo samassa ulkona ovesta ja suksillaan, jotka olivat olleet pystyssä tuvan eteläistä seinää vasten. Muutama rivakka veto ja hän jo katosi lumisten kuusien taa aamuhämärissä. Hänen hiihtonsa sai muutaman variksen esittämään kuuluvan varoitusrääkäisyn.
Taas äiti ajatteli syntyvää poikaa, joka tuntui potkivan voimakkaasti kuin ilmoittelisi kärsimättömästi haluavansa jo syntyä. Aamupäivä kuluikin aika ripeästi askareissa. Silloin tällöin äiti pysähtyi piirongin eteen, jonka päällä hänellä oli aivan oikea perheraamattu avattuna. Hän luki: Oli mies, joka oli joutunut rosvojen ryöstämäksi. Ohi kulki pappi ja leviitta. Taas hänen katseensa kohosi ja hän jäi tuijottamann kaukaisuuteen. Huokaus kuin rukous nousi hänen rinnastaan ulko-oven auetessa ja pojan astuessa sisään hengitys huuruten.
- Ja nälkäisenä kuin susi jälleen! äiti sanoi hymyillen. Pojan ruoka oli hetkessä syöty ja alettiin valmistautua lähtemään. Vilholle hän kertoi vain, että käytäisiin kartanolla, olisi asiaa.
++++++++
Äidin käsi tuntui lämpöiseltä pojan käteen heidän kulkiessaan kotipolulta leveämmälle kärrytiellä ja vihdoin ohi hevostallin kartanon pihalle. Äiti puristi pientä kättä kuin suojellen sitä kylmältä. Ankara talviviima oli hiukan hellittänyt ja peltoaukeallakin saattoi kävellä hytisemättä. Syrjäkarein poika katseli äitiä. Äidin ilmehän oli tänään aivan iloinen, kuin huolien uurteet olisivat poispyyhityt hänen kasvoiltaan. Äiti jutteli jotakin paljosta lumesta, jonka torpparit olivat käyneet lapioimassa korkeiksi penkoiksi teiden ja pihan molemmille sivuille.
Pian he jo kipusivatkin ylös kartanon keittiön portaita. Pääovelle he eivät tohtineet mennä. Keittiöapulainen haki emännän paikalle. Emäntä vaikutti jotenkin kiireiseltä ja ärtyneeltä.
- Täytyy kysyä isännältä!
hän kuului sanovan ja samantien lähti takaisin salin puolelle.
Isäntä tuli kohta salin ovelle piippu kädessä ja sanomalehti toisessa selittäen, että jos yhdelle annetaan, niin kohta ovat jo toisetkin pyytämässä!
Äidin toiveikas mieliala vaihtui järkytykseen ja pettymykseen! Hän tuskin näki portaita, jotka laskeutuivat eteiseen ja ulko-ovelle ja siitä alas lumiselle hämärtyvälle pihamaalle. Silmiään pyyhkien hän lähti kulkemaan pojan kanssa yli aution lumisen pihamaan. Vain kartanon sotavanki-renki näkyi ajavan metsästä liiterille halkokuorman kanssa. Aurinko painui metsän taa ja pakkanen alkoi jo selvästi kiristyä.
++++++++
Äiti pyyhkäisi silmiään suureen hartijahuiviinsa ja samalla syrjäsilmin huomasi rengin kävelevän heitä kohti. Hevonen kuormineen seisoi halkovajan edessä. Äiti kiirehti askeleitaan vetäen pojan pieneen juoksuun.
Mies huusi jotakin ja näytti viittoilevan heille. Äiti pysähtyi hämmästyneenä. Mies alkoi osoitella kädellään Vilho-poikaa kohti ja puhui jotain käsittämätöntä. Mitä ihmettä hän tarkoitti? Mies tarttui kädellään pojan takin kauluksesta ja hytisi kuin kylmästä. Kysyykö hän, miksi pojalla on noin huonot vaatteet? Äiti katsoi miestä hämmästyneenä. Äiti pudisti päätään.
- Ei, ei ole muuta takkia..!
Mitä mies oikein ajoi takaa? Äiti ja vanki katsoivat toisiaan pitkään.
Mitä?! Nyt vanki avasi manttelinsa napit, riisui sen, kääri mytyksi ja laittoi äidin käsivarsille.
Aili ei voinut uskoa tätä todeksi. Hän tuijotti vierasmaalaista sotavankia uskomatta silmiään. Valtavan suuri lämmin mantteli!! Siitähän tulisi kaksikin takkia! Hän purskahti itkuun. Miten tämä mies osoitti tällaista hyvyyttä vaikka itse oli vankina vieraalla maalla..! Aili oli syvästi liikuttunut ja kysyi viittoillen, miten mies itse tarkenisi ulkotöissä kovassa pakkasessa? Vanki huitaisi kädellään.
- Kyllä minä pystyn, olen tottunut, mutta pieni poika..!
hän tuntui sanovan.
Vangin silmät olivat kosteat. Yhtäkkiä Aili tajusi: miehellä on varmaan kotona perhe, jota hän kaipaa ja josta hän on huolissaan. Aili lähetti Kaikkivaltiaalle rukouksen miesparan perheen puolesta. Vanki kääntyi ja lähti töihinsä halkoliiterille ja riisumaan hevosta valjaista ja viemään sen tallin lämpimään. Äiti ja Vilho kulkivat ripeästi kohti kotia, sillä pakkanen puri jo poskia ja muutenkin heitä paleli. He seurasivat kulkiessaan vangin liikkeitä kunnes näkivät hänen taluttavan hevosen talliin. Halkokuorman hän näköjään purkaisi myöhemmin. Äidin ilme oli taas iloinen ja Vilho ajatteli nyt vasta oikean joulun tulleen. Aili muisteli Onnin sanoja siitä, että Aili tapaisi enkelin, joka toisi avun! Hänestä tuntui kuin hän olisi nuortunut 10 vuotta! Äidin itku oli muuttunut ilonkyyneleiksi, jotka hän pyyhkäisi pois ennenkuin ne jäätyivät hänen kasvoilleen.
++++++++
Vilho oli jo untenmailla, kun Aili sytytti uudelleen lampun. Hänen katseensa osui piirongin päällä olevaan Raamattuun, josta luki: Mutta sitten sitä tietä kulki eräs samarialainen.. Helpottuneena hän puoliääneen toisteli kiitoksen sanoja Korkeimmalle, joka oli taas kerran auttanut.. tuo orpojen Isä ja leskien turva!
Aili raivasi pöydän, levitti sille suuren manttelin ja mittaili nukkuvaa poikaa ja piirteli kaavaa takille. Hän oli iloinen ja ajatteli miestänsä, joka oli hänelle ilmestynyt unessa ja kertonut asian, joka oli sitten täysin toteutunut. Ilta muuttui yöksi, mutta äiti leikkasi ja ompeli täysin uppoutuneena työhönsä. Aamu jo sarasti, kun takki alkoi muotoutua. Hänen oli pakko herättää täysin uninen poika sovittamaan, minkä jälkeen poika kaatui takaisin sänkyyn. Liekö hän hereillä ollutkaan, hymyili äiti.
Aamulla Vilho joutui heräämään tavallista aikaisemmin. Kun voipunut äiti tokaisi:
- Tulehan katsomaan takkiasi!
ei poikaa tarvinnut kahdesti käskeä. Hän hyppäsi sängystä kuin ammuttu.
- Kiitos äiti! Milloin ihmeessä sinä tämän olet tehnyt!?
Takki oli aivan sopiva, tosin kasvunvaraa oli toki jätetty. Erikoisesti hihoja oli käännettävä vähän kaksinkerroin, Aili ajatteli ääneen itsekin hämmästyneenä kauniista tuloksesta.
Kun Vilho sitten lähti koulureppu selässään ulos ovesta ja suksilleen, äiti katseli hymyillen ikkunasta. Vilho lähti sauvomaan rivakasti tuttua latua kohti koulua. Äiti tiesi, että hän saisi pitää tämän poikansa. Vilhosta kasvaisi isänsä kaltainen rehti mies.
Opettaja ihmetteli Vilhon uutta takkia ja uteli heti, mistä oli kangasta saatu. Hän meni hyvin hiljaiseksi, kun poika kertoi. Muut lapset katselivat myös ihmeissään. Vilho istui takki päällä pulpetissaan ja vasta opettajan pitkän houkuttelun jälkeen suostui viemään takin eteisen naulakkoon.
Tämän tositarinan Vilhosta tuli sitten aikuisena vanhimman sisareni Helenan mies.
Loppu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti